Otteita elokuvasta “Sateenkaaren pää”

KAUPPA

KOMMENTTI ELOKUVAN HERÄTTÄMÄÄN KESKUSTELUUN

Maailman parasta metsänhoitoa – kaikin kriteerein?

Suomalainen metsänhoito on kaikin mahdollisin kriteerein maailman parasta, totesi Tarmo Uusitalo Karjalaisessa 20.12. kommentoidessaan A-zoomissa esitettyä elokuvaamme. Metsäsektori onkin pitänyt huolen siitä, että tuo käsitys huippuosaamisesta on meille kaikille itsestään selvää.

Uusitalo toteaa, että Ilomantsin metsät eivät ole kuviemme kaltaisia, että kuvissamme metsämaat olivat paljaita, syväauraus- ja aurausjälkiä oli kaikkialla, vaikka syväauraus lopetettiin yli 20 vuotta sitten. Kuvamme ovat kuitenkin 2000-luvulta ja osoittavat hyvin tämän päivän metsänhoidon luonteen. Toisaalta luulisi kuviemme hivelevän metsänhoidon ammattilaisen silmää: oikein ja tehokkaasti on suoritettu kaistalehakkuut, siemenpuuhakkuut, kunnostusojitukset, laikutukset ja taimikonhoito. Jotain syystä metsänhoidon normaalikäytäntöjä esittäviä kuvia pidetään kuitenkin provokatiivisena. Mutta voiko syyttää peiliä, jos naama on vino?

Aloittaessamme elokuvan teon Koitereen ja itärajan välisellä seudulla kysyimme paikallisilta, mistä löytyisi salskeaa metsää, mutta olimme myöhässä. Metsälöt olivat kutistuneet läpinäkyviksi. Aloimme mitata niiden kokoa minuuteissa; kuinka kauan kestää kulkea metsän läpi aukolta aukolle tai taimikolle. Jäljellä oli vain kahden tai viiden minuutin metsiä. Kymmenen minuutin metsiä hyvin vähän.

Sakari Tahvanainen otti esille jutussaan 3.1.  Hoskonkankaat, jotka kasvoivat 80-luvulla tukkimetsää ja nyt kymmenen metriä pitkää männikköä. Sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolle metsä ei ole pelkkää puuta – vaan ennen kaikkea luontoa –, 30-vuotias taimikko ojitettujen soiden keskellä ja metsäautoteiden puristuksessa, ei ikävä kyllä vastaa virkistävää kokemusta luonnosta.

Elokuvamme ei sinänsä käsitellyt metsänhoitoa, vaan sitä, miten metsän keskellä asuneet ihmiset ovat kokeneet metsänkäsittelyn elämässään. Ja on surullista, jos metsäammattilaiset leimaavat jokaisen mielipiteitään ilmaisevan Greenpeace-aktivistiksi.

Olemme todella pahoillamme, että elokuvassamme rohkeasti esiintyvät, henkilökohtaisista tunnoistaan ja  luonnonrakkaudestaan puhuvat ihmiset mitätöidään määrittelemällä heidät ”vain hyväuskoisiksi uhreiksi”. Mikä voisi olla loukkaavampaa?

Mutta ei tarvitse kuulua mihinkään järjestöön järkyttyäkseen kesämökin tai kodin lähimetsien yhtäkkisestä täydellisestä häviämisestä. Tutun maiseman tuhoutuminen riipaisee useimpia – syvältä! Vaikka metsä uusiutuu, se ei palaudu ennalleen ihmisen elinaikana. Ja siellä missä metsätalous on intensiivistä, esteettistä tai henkistä iloa metsäluonnosta on enää vaikea löytää.

On surkuhupaisaa, että metsäsektori yhä vakuuttaa suomalaisen metsänhoidon olevan maailman parasta ja torjuu arvostelun leimaten sen milloin tarkoitushakuiseksi, milloin asiantuntemattomaksi. Mutta ketkä ovat myöntäneet tuon maailman parhaan tittelin. Ja mitkä ovat kriteerit? Onko sellainen hyvää metsänhoitoa, joka kyllä onnistuu maksimoimaan sellupuun tuotannon, mutta uhkaa samalla hävittää tuhat metsälajia sukupuuttoon, runnoo maiseman ja tekee kulttuurisen ja henkisen luontosuhteen ylläpitämisen – ja siirtymisen sukupolvelta toiselle – mahdottomaksi. Mielestämme ei!

On jo aika uskoa, että yhä enenevä joukko suomalaisia paheksuu syvästi tehometsätalouden kovakouraisia toimintatapoja ja ylimielistä kaikkitietävää asennetta luontoa, kulttuuria ja ihmistä kohtaan.

Olemme huolissamme Suomen metsistä ja toivomme avointa keskustelua asiasta!

Elokuvantekijät

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo