PUIDEN KANSAN ESIPUHE

Tämä kirja on kuvaus metsiä ja puita ympäröivästä hengestä kulttuurissamme. Korostuneen aineellisen näkökulman sijaan halusimme katsoa vihreätä kultaamme aineettomasta, henkisestä perspektiivistä. ”Puiden kansa” on kertomus tekemästämme matkasta metsien ja puiden pariin ja siitä, mitä opimme perinteestämme. Matkamme on ollut kulkemista sekä paikasta että ajasta toiseen. Tavoitteenamme on ollut luoda perinnettä kunnioittava taiteellinen tulkinta aiheeseen liittyvästä laajasta, vivahteikkaasta ja monikerroksisesta aineistosta.

Aloittaessamme tutustumisen arkistoihin ja kirjallisuuteen kohtasimme ennalta arvaamattoman runsaan tapojen ja uskomusten kirjon, joka sukupolvemme tietoisuudesta oli miltei tyystin kadonnut. Iloksemme saatoimme kuitenkin todeta, että kuten esihistoriallinen fossiili on piirtynyt kiveen, myös aikoja sitten luodut merkitykset ovat jättäneet jälkensä tähän päivään. Paikannimet ja kieli kantavat mukanaan unohtuneita tarkoituksia. Puita, jotka joskus ovat olleet kuin jumalia, kasvaa edelleen täällä joukossamme. Karhunkalloja taivaisiin kohottaneita honkia on vielä muutamia. Pyhien lehtojen, entisten temppeleidemme, sijaintipaikoilla voi yhä kokea tuulahduksen luonnon mystisestä voimasta.

Myös ihmiset kantavat mukanaan kaikuja vanhoista tavoista – jossain kaiverretaan yhä vainajan nimikirjaimet karsikkomäntyyn, istutetaan nimikkopuita tai tunnetaan samaa kohtalonyhteyttä puuhun kuin aikojen alussa.

Perinteemme kätkee monta suurenmoista tarinaa. Miksi emme haluaisi muistaa karhun alkuaikojen kotia vilkaistessamme tähtitaivaalle ja tervehtiessämme Otavaa? Voisimme iloita ajatuksesta, että linnunrata onkin Suuri Tammi, jonka pieni musta ukko kaatoi maata pimentämästä. Pihallamme kasvavassa puussa näkisimme maailmanpuun ja sen alla istuessamme muistaisimme esi-isiämme, vainajiamme, maailman synnyn ihmeellistä kertomusta. Karhun jälkiä astuessamme kunnioittaisimme kantaisän läsnäoloa ja metsän juurakossa voisimme nähdä metsänneidon. Tekisikö tämä myyttinen ja runollinen tieto meidät huonommiksi? Vai rikastuttaisiko se olemistamme, kun monissa yksityiskohdissa tuntisimme myös taaksepäin kaartuvan ajan, esi-isiemme henkien ja myyttien läsnäolon?

Yksi maailman kiehtovimmista tarinoista on myytti maailmanpuusta. Usein tämä maailman keskuksessa kasvava puu kuvataan puuna, jonka kohtaloon myös ihmisen tulevaisuus on sidottu. Koska puu on valtava, toimii se myös yhdyssiteenä maan ja taivaan välillä.

Tämä kohtalonyhteys ja välittäjänä toimiminen on monissa omankin perinteemme uskomuksissa keskeinen ajatus. Puiden välityksellä pidetään yhteyttä vainajiin tai saatetaan kaadettu karhu takaisin taivaskotiinsa. Tiettyihin valittuihin puihin on ihmisellä erityinen suhde: mitä tapahtuu puulle, tapahtuu sitä kunnioittavalle ihmiselle – puun menestyminen tietää onnea ja kukoistusta, kaatuminen onnettomuutta.

Puun ja ihmisen kohtalonyhteys ei tieteellisen maailmankuvan omaksuneellekaan ihmiselle ole välttämättä vieras: metsät sitovat hiilidioksiidia ja tuottavat kaikelle elämälle välttämätöntä happea. Ne ovat monimutkaisia ekosysteemejä ja luonnometsien häviäminen horjuttaa ekologista tasapainoa. Maapallon metsien hupeneminen uhkaa olemassaoloamme. Kohtalomme riippuu siitä, miten hyvin huolehdimme puista, metsistä, niiden elintilasta. Voimme ajatella vanhoja uhripuita tämän tiedon symbolina. Eikä puiden tehtävä yhteyden ylläpitäjänä ole sekään kadonnut. Puut ja metsät – etenkin vanhat – ovat elävä muistutus syvästä ajasta, menneestä ja tulevasta. Ympäristö, jossa vuosisatoja vanhat puut elävät yhtä hitaasti kuin kuolevatkin, on henkisesti korvaamattoman arvokas. Ihminen tarvitsee merkityksiä kantavia ympäristöjä nähdäkseen paremmin oman elämänsä kulun osana historiaa ja suurta elämänvirtaa. Maailma, jossa kaikki on uutta, nuorta, vasta ostettua, vailla merkkiäkään ennen meitä eläneistä, on kuin samea peili, josta heijastuu vain haalea varjo olemuksestamme. Vanhojen puiden kaataminen on, kuten vanhojen rakennustenkin purkaminen, henkisen ympäristömme surutonta aavikoittamista.

Suomalaiset ovat lähempänä metsäläishistoriaansa kuin monet Euroopan kansat, mutta ero tasoittuu nopeasti. Vuosisadan alun kirjailijoiden ja taiteilijoiden rakkauden tunnustukset erämaalle kuvaavat kokemuksia, jotka yhdistävät yhä harvenevaa joukkoa. Läheinen suhde metsään on voinut käydä mahdottomaksi yksinkertaisesti siitä syystä, että tutut puut ovat eräänä päivänä - yhtäkkiä vain - hävinneet.

Samalla kun metsä muuttuu, muuttuu mielemme. Erämetsien myötä katoaa se sielu, joka niiden rauhaa kaipaa. Runouden metsää syleilevä kieli muuttuu taloudellisen ajattelun orjuuttamaksi kieleksi, jossa ikimetsä on enää vain vajaatuottoinen päätehakkuuta kaipaava ryteikkö. On kysymys arvoista. Metsien esineellistäminen tuotantovälineeksi on toteutettu jopa tehokkammin kuin aikoinaan vanhojen uskomusten kitkeminen.

hmisillä ja puilla on monta tarinaa. Niiden löytämisessä meitä auttoivat lehti-ilmoituksiimme vastanneet ihmiset sekä lukuisat muut puiden ystävät, arkistot, ympäristökeskukset ja kirjastot. Kuvasimme kirjaan ihmisiä, puita ja metsiä eri puolilla Suomea. Virossa kuvasimme enimmäkseen pyhiä puita ja lehtoja sekä Vienan-Karjalassa erämaita ja kalmistoja.

Puihin liittyvä uskomusperinne on Virossa hyvin samankaltainen kuin omamme. Siellä perinne on kuitenkin säilynyt pidempään ja sen jättämät - ja valokuvattavissa olevat - jäljet ovat runsaat. Ristipuuperinne elää Virossa edelleen ja toisaalta ns. maauskovat ovat alkaneet elvyttää uudelleen puihin liittyviä vanhoja riittejä. Arvokkaita, rauhoitettuja ja maisemaa hallitsevia entisiä uhripuita on lukuisia eri puolilla maata. Mäesuitsun uhrilehmuksen oksille solmitaan taas hentoja punaisia ja sinisiä nauhoja.

Vienan-Karjala on ollut suomalaisen identiteetin etsijöille aarreaitta. Siellä säilyivät kauimmin kansanrunous ja näihin päiviin asti myös erämetsät. Erämaa kuuluu myös kultturimaisemaan. Se on tila, jota ilman toiminnallinen, henkinen ja myyttinen metsäsuhde ei voi olla olemassa.

Niin luonto itse kuin matkan aikana tapaamamme ihmisetkin ovat opettaneet meitä uudella tavalla kunnioittamaan puita ja metsiä sekä havaitsemaan niihin liittyvän kulttuurisen rikkauden. Tämän kirjan myötä haluamme lähettää lukijan samalle innostavalle matkalle perinteemme ja ympäristömme merkityksien äärelle. Toivomme matkan olevan yhtä antoisa kuin se on ollut meillekin.

Kemiössä 12.7.1997 / 1.1.2006 Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo